Pelot on tehty voitettaviksi.

Ei ollut ehkä paras mahdollinen otsikko, en ole voittanut yhtäkään pelkoani. Mutta aloitetaanpa ihan alusta...

varautukaa aivan liian pitkään tekstiin..

Odotin innostuneena viestiä, jossa saisin tietää minkä hevosen olen saanut tunnille. Olin aivan varma, että tällä kertaa mulle olisi jaettu Kasper. "Piccolo". Ei oo totta. Just eilenhän mä pyysin Kasperia. Ei, en mee tallille. Tai jos meen niin tunnille en ainakaan mene. Päätin lähteä kuitenkin, tosin pari tuntia myöhemmin mitä aluksi oli tarkoitus. Otin ratsastuskamat mukaan, jos vaikka saisinkin jonkun toisen hevosen. Piccolollahan mä en mene. En uskalla. Istuin bussissa. Olisin toivonut, että matka kestäisi mahdollisimman pitkään. Eipä kauaakaan, kun seisoin jo tallilla listojen edessä. Ahdisti, pelotti, en tiennyt mitä pitäisi tehdä. Listasta mut oli yliviivattu, en sitten tiedä miksi. Opettaja kysyi, löysinkö itseni listasta, löysinhän minä. Taas yksi huolenaihe lisää. Opettaja näki mut jo, en voisi lähteä enään pois. En myöskään uskaltanut kertoa opettajalle, että mua tosiaankin pelotti enemmän kuin koskaan, koska toi asia on mulle niin arka, että olisin alkanut itkeä heti.

mulla ei taaskaan ollut kuvaajaa, joten saatte tyytyä täälasiin fiilistä kuvaaviin kuviin. kuvat: google

Istuin clubarissa puhelin kädessä. Mietin joka ikistä ratkaisua. Lähtisin pois? Ei onnistu enään. Pyytäisin toista hevosta? En kehtaa, alkaisin itkemään opettajan edessä kuitenkin. Lopulta oli enään yksi vaihtoehto - mennä tunnille. Muut patistivat menemään tunnille, ehkä ihan hyväkin. Mun piti laittaa hevonen kuntoon. Aluksi ajattelin ehkä palloilla karsinan edustalla yksin ja esittää etten saa laitettua Piccoloa kuntoon, kun muut olisivat lähteneet maneesiin, häipyisinkin itse kotiin. Reetta kuitenkin tuli laittamaan mun kanssa hevosta kuntoon. Noh, mähän en siinä muuta tehnyt kuin heitin satulan selkään. Mua ahdisti tosi paljon. Kohta mun pitäisi mennä tolla vai? Vuosi sitten vannoin, etten enään ikinä astu sen karsinan puolelle, varsinkaan ratsasta sillä. Ajatus pelotti mua tosi paljon, enkä vaan voinut mitään, olin ihan pakokauhun vallassa ja itkin. Ai että kun mua hävetti. Itkeä silleen keskellä tallia. Mua ei oo varmaan koskaan hävettänyt silleen. Pienenä sitä nyt itki milloin mistäkin, tallillakin jos sattui jotain tai pelotti. Mutta nyt, oon sentään 15 enkä enään 8v. Ei mun ikäset itke niinkuin pikkulapset, jos nyt vähän sattuu pelottamaan.

Kello lähestyi tasaa. Nolo juttu, mutta mua itketti koko ajan yhtä enemmän mitä enemmän kello oli. Entä jos mulla kävis taas samalla tavalla kuin viimeksi Piccolon kanssa? Entä jos en saisikaan Piccoloa hiljentämään kun pitäisi? Entä jos mun ranne ei kestäisikään? Entä jos onnettomuus käy uudelleen ja tipun taas? Nää kysymykset valtasivat mun pään. Mua pelotti. Mua ahdisti. Purin ahdistusta itkemällä, mikä oli tosi noloa ja mua hävetti niin paljon. Vähän ennen tasaa halasin vielä Tiaa, silloin en vaan voinut enään mitään, kyyneleet vaan virtasivat. Kaikki katsoivat mua. Nolotti.

Lopulta mulle annettiin ohjat käteen, ja piti lähteä maneesia kohti. Sydän hakkas tuhatta ja sataa. Maneesin ovi avataan. Olikohan tää nyt ihan hyvä idea? Voin vielä lähtee pois. Lähtisinkö nyt ja sanon vaikka että mun käteen alkoi sattumaan? Ei, nyt on pakko mennä. Nousin selkään, itkin koko ajan, onneksi siinä vaiheessa kukaan ei enään huomannut, tai sitten ei vaan sanonut mitään. Nelly tuli vielä auttamaan mua kentälle, mutta sitten mun piti jäädä yksin. Yksin pahimman pelkoni kanssa. Opettajahan ei tästä vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään, enkä uskaltanut hänelle kertoakkaan, alkaisin vain itkeä entistä kovemmin, se vasta noloa olisikin. Kävelin uraa pitkin. Olin ihan jännittynyt. 2kk taukoa takana. Voi kuinka mä olinkaan odottanut ja laskenut päiviä, että pääsen takaisin tunnille, mutta siinä kävikin näin? Ohjat tuntumalle. Voi apua, mun käteen särkee. Ois vaan pitänyt ottaa ne särkylääkkeet mukaan. Jakauduttiin kolmelle ympyrälle, joiden sisälle oli tarkoitus ratsastaa kaksi volttia puomin ympäri kummallakin pitkällä sivulla. Selviänköhän mä? Käteen sattuu, entä jos en pystykkään kääntämään? Mitä sitten teen? 

Piccolo säikähti jotain ja hypähti sivulle. Meinasin tippua. Mahtavaa. Hyvin alkoi tämäkin. Mua pelotti varmaan 10x enemmän. Takaisin pystyyn, ja raviin. Voi kuinka mua hävetti. Itkin koko ajan hiljaa, hevonen ravaa pää taivaissa vaan eteenpäin, ilman mitään kontrollia. Lopulta alkoi tuntumaa löytymään paremmin, ja hevonen rentoutui. Silti mua pelotti ihan yhtä paljon kuin alkutunnistakin, mitä vaan voisi vielä tapahtua. Laukannostos - huonoa. En saanut hevosta enään raviin noston jälkeen, ranteeseen särki. Ravit laukkojen jälkeen oli varmaan hirveintä ikinä. Mun käteen sattui ihan hirmu paljon, en vaan saanut hevosta hiljentämään. Kädessä ei ollut vielä tarpeeksi voimaa. Kun on 2kk ottanut ranteen kanssa vaan rennosti, ei mikään ihme ettei voimia vaan yksinkertaisesti ole jäljellä. Lopulta jouduin ottamaan ohjat vasemaan käteen, jotta saisin ravia hidatettua. Viimeinkin loppukäynnit. Pääsisin pois. Otin äkkiä varusteet pois ja säästyin pahemmilta puraisuilta karsinassa. Lähdin mahdollisimman äkkiä, pakko päästä karkuun tota ahdistavaa tunnetta, jonka saan aina kun näen ton hevosen. Se ei vaan lähde pois mielestä, mitä mulle kävi sen kanssa reilu vuosi sitten. Selvisin hengissä, miljoonien kyynelien kera. Nyt opettajakin tietää tosta mun nolosta pelosta, ja saa nähdä sitten, saanko seuraavalla kerralla mahdollisesti Kasperin? Toivotaan parasta. 

Mua hävettää tää asia ihan valtavasti, mutta halusin kuitenkin avautua siitä täällä blogissa. Nyt pelkään Piccoloa ehkä hieman vähemmän, mutta vieläkin hirveän paljon. Kai tosiasiat on vaan myönnettävä, en voi ikuisesti paeta tota hevosta. Ja korostan vielä, hevosessa vika ei ole, vaan mussa itsessäni. Hevosta en voi syyttää mistään, omat virheeni vuosi sitten toivat mut tähän pisteeseen. Ja tosiaan, vielä sen haluan sanoa tähän loppuun, että kyse ei ole mistään yleisestä "hevospelosta" tosiaankaan. En mä muita hevosia pelkää. Mutta mitä tästä opin? Ensi kerralla taatusti kerron opettajalle jos pelkään.

Kiitos ja anteeksi. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea loppuun.