Lepää rauhassa, Elvis.

"Etkö sä tiennyt? Elvis on lähtenyt pois. Se ei tuu enään takas. Elvis on lähtenyt taivaaseen. Oon tosi pahoillani..."

Noi sanat riittivät pilaamaan mun päivän kokonaan. Voiko se edes olla totta? Mun pieni Elvari? Poissa kokonaan?

"God picks the prettiest flowers first for his garden"

Oli ihan tavallinen keskiviikko. Tai niin mä ainakin vielä aamulla luulin. Mulla oli koulussa paljon tavaraa, niinkuin aina keskiviikkoisin. Koulussa oli ihan samanlaista kuin aina ennenkin. Ei mitään erikoista. Miksi olisikaan? Tänäänhän on aivan tavallinen keskiviikko, samanlainen kuin aina ennenkin. Hoitaisin ponin, sen jälkeen menisin taas ratsastamaan. Lintsasin saksan tunnit - niin kuin joka keskiviikko älkää ottako mallia. Pääsin lähtemään jo koulusta jo kahdelta, joten ehdin tallille jo heti sen auettua kolmelta. Tulin Nellyn kanssa samaa matkaa. Mun oli tarkotus pitkästä aikaa hengailla Elviksen kanssa, sitä en ookkaan ehtinyt vähään aikaan tekemään töiden takia. Listat eivät olleet vielä tulleet, joten meninkin suoraan ponin luokse. Tai ainakin luulin meneväni. "Miks Karolina on Elviksen paikalla?" "Missä Elvis on?". Kiersin koko ylätallin läpi, ponia ei näkynyt. "Se on varmaan tarhassa. Käyn kuitenkin vielä varmastamassa toimistosta.".

 --------------------------------------------------------

"Hei missä Elvis on? En löytänyt sitä täältä tallista.". Ope katsoi mua surullisen näköisenä. Olin ihan ihmeissäni. Mitä nyt muka? "Etkö sä tiennyt? Elvis on lähtenyt pois. Se ei tuu enään takas. Elvis on lähtenyt taivaaseen. Oon tosi pahoillani.". Sit mä vaan romahdin. Miksen mä tiennyt mitään? Siinä vähän aikaa juteltiin vielä, ja mun opettaja koitti lohduttaa mua. Mä itkin, itkin ja itkin vielä lisää. Opettaja halas mua, moni muukin tuli halaamaan mua. "Elvis on lähtenyt nyt parempaan paikkaan. Sitä ei satu enään koskaan.". Mä vaan itkin. Olin ihan rikki. Tulin normaalisti hoitamaan, mutta saankin kuulla että mun pieni poni on lähtenyt pois. Taivaaseen. Itkin koko ajan. Taas mä itken keskellä tallia - eikä muuten ollut eka kerta.

Muille hoitajille asiasta oltiin ilmoitettu jo eilen, mutta jostain syystä mulle ei oltu soitettu. Äidille kai oli ilmoitettu, mutta tulin tiistaina niin myöhään kotiin, että äiti oli jo nukkumassa. Eikä se mulle muutenkaan mitään sanonut. Olin tallilla ihan hajalla. Aluksi en voinut edes uskoa, että tosiaan, Elvis on poissa. Elvistä ei oo enään olemassa muualla kuin muistoissa. Onneks paikalla oli ihania ihmisiä, jotka tulivat auttamaan ja lohduttamaan mua.

Illemmalla mulla oli vielä tunti. Hevostista mulle oli jaettu Rothschilde. Pakko myöntää että ennen en ollut edes kuullut tällaisesta hevosesta. Lähdin kuitenkin tunnille ihan hyvillä mielin, tai tarkoitan, ettei mulla ollut mitään ennakkokäsityksiä kun oli mulle ihan uus hevonen kyseessä. Tunti meni oikeestaan tosi hyvin! Ajoittain oli vaan Elvis mielessä, enkä pystynyt keskittymään, mutta silloin kun keskityin niin meni aika kivasti! Opettaja sanoi, että Ruusa oikeen innostui, ja sitä tapahtuu melko harvoin. Eli ehkä mä jotain tein oikeinkin...? Kyllä se jossain välissä kulki ihan oiken päinkin, ja laukannostoista heppa etenkin innostui. Oli se kyllä tosi hieno ja mukava! Vaikka alkutunnista tuntui välillä, että millä kamelilla mä oikeen ratsastan, kun en saanut melkein mitään toimimaan.

Tunnin jälkeen hoidin hepan aika äkkiä pois, ja kysyin vielä opelta paria juttua, mutta enhän mä sitäkään pystynyt sanomaan ilman että itken. Siinä sitten taas ope lohdutteli mua ja mä itkin. Mutta sain kuulla kuitenkin että mut on laitettu hoitojonoon alkupäähän. Katsotaan nyt, ketä hevosia sieltä mahtaa vapautua, ja otanko edes uutta hoitoheppaa. Aika näyttää. Ainakaan vielä en aijo tosiaankaan miettiä ketään uutta.

Mutta - ehkä isoin syy siihen, miksi tosiaan toi tapahtuma tuli mun tietoon vasta noin myöhään.. On ehdottomasti se, että sosiaalinen media blokkas mut täysin ulkopuolelle jo tiistai aamupäivällä. Facebookissa ilmeisesti joku oli ilmiantanut mut jostain, enkä päässyt pariin päivään sisälle ollenkaan. Puhelimen netti oli ihan hukassa, whatsapp kaatuili koko ajan, viestit ei näkynyt, kik vaan latas ja latas, askissa kysymykset ei näkyneet... Olin ihan pois yhteyksistä. Mutta enhän mä tietenkään mitään ois osannut aavistaa.

Tossa nyt oli tiivistettynä mun keskiviikon tallipäivää, lähinnä itkin koko ajan tai istuin apaattisena clubarissa ja luin ponin päikkyä. En vaan voi vieläkään uskoa. Oon ihan hajalla vieläkin. Elviksestä ei oo enään muuta jäljellä kuin muistot? Ei toi vaan tunnu todelta. Seuraavan kerran kun tuun tallille, Elvistä ei oo. En vaan osaa käsittää sitä. Elvis on nyt paremmassa paikassa kuin koskaan, Elvis on vihreämmillä laitumilla kuin ikinä ennen. Elvistä ei enään koskaan satuta kukaan tai mikään, se ei enään ikinä tunne kipua tai ahdistusta. Elviksestä on tullut kirkkain tähti taivaalla ja mun pieni suojelusenkeli. <3

Erityisesti haluan vielä kiittää teitä kaikkia, jotka ootte mua tukeneet nyt, kun on vaikeeta.

En voi sanoin kuvailla kuinka otettu oon ollut kun niin moni on muistanut ja tukenut mua.

Kiitos kaikille, jotka ootte myötäeläneet surussa. <3

Jokainen katse voi olla viimeinen, 

jokainen hyvästijättö ikuinen.

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen,

saat kulkea rajalla ajattomuuden,

olet kimallus tähden, olet pilven lento,

olet kasteisen aamun pisara hento.

Et ole poiss vaan luoksemme saavut,

mukana jokaisen nousevan aamun,

ja jokaisen tummuvan illan myötä, 

toivotat meille hyvää yötä.

Henkku & Elvis 04.09.2013 ~ 12.02.2014 <3

Pahoittelen jos tää teksti on epäselvä ja toistaa itseään, tässä mielentilassa en nyt pysty parempaan, oon ihan hukassa ja sekasin vieläkin, itkin koko ajan tätä kirjoittaessa, mutta eiköhän tärkeintä oo se, että tää on tunteella tehtyä...

nää hetket takas, jooko.. </3

100. Askel parempaan suuntaan

 

 

Eilen, niinkuin joka keskiviikko, oli taas tuttuun tapaan tunti. Sain viestin, että meen Hoviharilla. Siis mitä? Minä? Kyseinen hevonen ei kuulu erityisemmin mun lemppareihin, mutta ei oo myöskään mikään kaikista epämieluisin - sellanen perus. No enhän mä oo sillä mennytkään kun vain kaksi kertaa, ja molemmat meni aika lailla penkin alle... Toinen kerta oli kesällä jotain korvaustunteja käden murtumisen jälkeen, ja toinen tossa syksyllä jonkin aikaa sitten. Aika outoa se mun mielestä enemminkin oli, koska meen tolla hevosella niin harvoin, mutta pakko myöntää että kyllä mua vähän pelotti, koska kyseessä oli melkoisen reipas hevonen. Totuttauduin kuitenkin ajatukseen nopeesti, vaikka vähän ärsytti kun oisin halunnut Kasperin... Mutta kas kummaa, tallille saavuttua tämä "mun tuuri" lähti taas liikkeelle. Piccololta oli peruuttanut joku ratsastaja aikaisemmalta tunnilta, ja se piti siis laittaa jollekkin muulle, ja näistä kaikista ratsastajista, se olin totta kai minä. Mulle oli korjattu Piccolo Hoviharin sijaan. Voi, kuinka mahtavaa. Ei. Olin ihan peloissani. Miksi aina minä? Enkä taaskaan lähde syyttämään ketään, pakkohan se Piccolokin oli jollekkin laittaa.

maanantaina rudolfilla :) paras poni<3

Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä. Hoin varmaan tunnin Nellylle "mitä mä teen, mitä mä teen, mitä mä teen...". Lopulta sitten tajusin, että en voi enään paeta mun pelkoja näin. Mun olisi pakko sanoa opettajalle, vaikka kuinka se mua hävettääkin. Itku kurkussa menin lopulta neuvottelemaan opettajan kanssa, kyyneleet valui, voi kuinka mua hävetti... Saatiin kuitenkin asia sovittua, eikä kaduta yhtään että menin sanomaan, oikeestaan ope otti sen paremmin mitä oisin kuvitellut. Ehkä taidan olla liian kielteinen tällaisissa asioissa, jaa. Sovittiin että meen Piccololla tällä kertaa, mutta saan ens viikolla sitten jonkun muun. Jes! Ens viikko on siis turvattu, ihanaa. Reetta lupautu jälleen laittamaan mulle hepan kuntoon, onneksi. Muuten en varmaan ois ees selvinnyt maneesiin asti. Mua jännitti ja pelotti ihan hirveeeeesti! Mutta onneksi kuitenkin uskalsin kertoa opettajalle, niin oli sen puolesta kuitenkin parempi mieli :) Kello lähestyi tasaa, kohta pitäis lähteä... Apua. Mitenköhän selviän tunnin jälkeen yksin? Entä jos jotain tapahtuu? Tunnille oli kuitenkin nyt pakko mennä, pelotti miten paljon tahansa. Tää on ehkä vika kerta kun mun täytyy tehdä tää. Toi ajatus lohdutti mua ja sen voimilla sitten uskaltauduin maneesin puolelle.

tallille menossa eilen

Nousin selkään, huh tein sen. Enään pitäisi pysyä selässä koko tunti, vasta sitten voisi huokaista helpotuksesta, heh. Alettiin tekemään alussa pitkillä sivuilla voltteja ja pysähdyksiä aika paljon tötteröiden ympärillä. Piccolo meni oikeestaan tosi kivasti ja alkoi löytymään tuntumaakin aika hyvin. Sitten jakauduttiin kolmelle ympyrälle ja alettiin tekemään sellaista kahdeksikkoa, joka sekin oli mun mielestä tosi kiva tehtävä. Piccolo meni osittain tosi hyvin, kai tästä tunnista pitäisi olla tyytyväinen, en vaan tiedä miksen osaa olla? Oon vaan liian kielteinen itseäni kohtaan tässä harrastuksessa, vähättelen onnistumisia ja korostan epäonnistumisia. Ja tähän mä aijon tehdä muutoksen. Ei sitä kehitystäkään tapahdu noin negatiivisella ajattelulla. Mutta, oon kuitenkin tyytyväinen siitä että kerroin opettajalle, se nyt ainakin oli pakko tehdä. :) Kohta mulla alkaakin sitten olla oikeen läjäpäin niitä korvaustunteja, katotaan saisinko vaikka niille kuvaajaa. Nyt tosiaan päivittelen koulun koneelta, enkä saa muita kuvia kun mun puhelimessa olevat pari, eikä mulla oikeestaan muita kuvia nyt edes olisi. Perjantaina on mahdollisesti viimeinen työvuoro ennen kesää, ihanaa! Mulla on ihan hirveen huono omatunto kun en oo pääsyt hoitamaan perjantaisin niin pitkään aikaan, ja keskiviikkosin poni menee tunnit niin etten aina ehdi tallille niin aikaisin. Enkä oo nyt vähään aikaan edes tehnyt mitään, koska poni on ollut kipeenä :( Voi toista.

tällanen paketti odotti mua perjantaina kotona.. :D Olin voittanut arvonnasta hupparin ja kangaskassin, just hyvät tallille!

uus ipadi! :)