Onnettomuuksia kerrakseen

Siis miten voikaan olla mahollista, että kaikki mahdolliset onnettomuudet ja huonot sattumat osuu kohdalle just samaan aikaa? No niinhän se tuntuu aina menevän, että huono kaatuu niskaan just samaan aikaan..

Oli maanantai. Mentiin taas koulun jälkeen Veeran kanssa Ruffelle. Oli ihan kiva sää, aika valosaa. Mun oli tarkotus kuvata Ruffen kanssa sellanen facebook haastevideo. Mietittiin Veeran kanssa että mitäköhän voisin tehä siinä. Aluks mun oli tarkotus vaan laukata normaalisti ilman käsiä tai jotain tollasta, mutta sitten alettiinkin miettimään että entä jos meenkin ilman kamoja? Sehän kuullosti oikeen hyvältä idealta vielä sillon, ja näyttäis varmaan kivalta videollakin... Verkkasin ponin ilman satulaa, sitten suitset pois.. "Ei tässä nyt mitenkään voi käydä, Ruffe on ehkä vähän itsepäinen mutta ei se nyt mitään tyhmää tekis". Eikö?

Mulla oli vaan ponin kaulan ympärille laitettu riimunnaru josta pidin kiinni. Ennen ku alettiin kuvaamaan varsinaista haaste videota, laukkasin silleen ilman kamoja pari kertaa kentän ympäri. Muistaakseni sillon ei tapahtunut mitään, vähän poni pukitteli, ei muuta. Sit otettiin videoo mun puhelimella. Siitä kuitenkin loppu akku heti kun saatiin video kuvattua, joten päätettiin kuvata vielä Veeran kameralla uus, koska halusin pari erilaista versiota joista voin sitten valita paremman. Tehtiin sit silleen että kuvattiin monta kertaa kun laukkasin sen kentän ympäri ilman kamoja, ja tarkotus oli sitten liittää ne yhteen videoon. Ruffe alko tekeen silleen, että se pukitteli liikkeelle lähdössä ja sitten alko vetää päätä alas. No ei siinä mitään, kyllä mä siellä pysyin, paitsi sitten sillä yhellä kerralla.. Poni taas pukitteli, mulla ei ollut melkein mitään mistä ottaa kiinni, enkä saanut ponia pysähtymäänkään kun ei ollut suitsia. Sitten Ruffe vielä alko vetämään päätä alas ja jotenkin siinä hyppi, liu'uin kaulalle ja siitä sitten maahan. Tuollahan siis ei ole maneesia, eli ulkona oltiin ja maa oli ihan jäässä, ja voitte varmaan arvata miltä tuntuu tärähtää kovasta vauhdista jäiseen maahan.

kivaahan se vielä tossa vaiheessa oli.

Mua ei oo koskaan sattunut tippuminen noin paljon. Melkein aina oon kuitenkin pystynyt nousemaan ylös, mutta nyt en pystynytkään. Makasin siinä lumessa vähän aikaa, kunnes sitten oli pakko nousta ylös. Kävely sattu selkään ihan hirveesti ja oikeestaan ihan kaikki. En sitten voinut enään mennä selkään, vaan laitoin Veeran menemään loppuverkat ja ite menin istumaan kentän reunalle. Ajattelin siinä että joo, ei tässä mitään, nukun yön yli niin eiköhän helpota... Joo ei. Tallityöntekijä sano mulle heti että nyt sun on kyllä pakko lähtee sairaalaan. Kai se oli vaan myönnettävä, että kyllä se oikeesti sattu ihan tosi paljon. Istuin satulahuoneessa kun Veera hoiti vielä Erikin ja vei Ruffen talliin. Sitten äiti tulikin jo. Lähettiin suoraan Dextraan. Viimeks kun mun käsi oli murtunut, ootettiin siellä Jorvissa varmaan 4 tuntia, joten ihan suosiolla lähettiin nyt sitten Dextraan suoraan.

En pystynyt kävelemään melkein ollenkaan, tai no se oli tosi vaikeeta. Dextrassa pääsin heti pyörätuoliin. Ootettiin lääkärille jotain tunti ehkä, se sano mulle heti että "varaudu siihen että sulla on selkä murtunu". Mua pelotti niin paljon ton jälkeen... Selkä MURTUNUT? Kuullosti vaaralliselta. Röntgenistä ei sitten onneksi löytynyt murtumia, ihanaa. Sitten mun jalat, selkä ja maha tutkittiin. Otettiin näytteitä ja kokeita, kärrättiin pyörätuolin kanssa ympäri sairaalaa, kunnes sitten todettiin että ultraan tässä pitää mennä. Ultraääni lääkäri oli kuitenkin jo lähtenyt, joten piti lähteä jorviin.

Niitä verikokeita kyllä oikeesti otettiin paljon..

Jorvissa päästiinkin lasten päivystyksessä heti hoitoon. Mut vietiin makaamaan jonnekkin huoneeseen, ja mikäs siinä. Otettiin verikokeita, mitattiin verenpainetta ja vaikka mitä. Lopulta sitten mulle sanottiin että munuaisissa saattaa olla vikaa, koska pissanäytteessä oli punasoluja. Jouduin sitten jäämään yöks osastolle, koska mua ei kuulemma uskallettu päästää kotiinkaan. Ooteltiin vähän aikaa, että saatiin osastolla paikka järjestettyä, sitten mua taas kärrättiin pyörätuolilla ympäri sairaalaa. Mun piti vaihtaa sellaset tosi ihanat sairaala vaatteet päälle, oi että :D Olin tooosi väsyny, ja nukahinkin heti. Yöllä multa tultiin vielä mittaamaan verenpainetta ja tällasta, sitten jouduin pitämään sormessa koko ajan jotain mittaria. Heräsin muutenkin yöllä pari kertaa, kun mun vieressä olevalta mittailtiin aika useaan otteeseen jotain.

Aamulla heräsin siihen, että multa piti taas ottaa verikoe. Olin suunnilleen puoliks unessa siinä kun se täti otti sitä. Torkuin siinä vähän aikaa, mutta aika huonosti nukuin koska selkään sattu niin paljon ettei asentoo oikeestaan pystynyt hirveesti muuttaa. Aamulla äiti toi mulle myös jotain koulukirjoja. En saanut aamulla syödä mitään, koska olin menossa sinne ultraan. Aluks mulle ei sanonut toi ultra mitään, mutta sitten tajusin, että sehän on se, mitä raskaana oleville tehdään, eli laitetaan mahan päälle sellasta geeliä ja sitten se näkyy siinä telkkarissa yms.

just tälleen siinä tutkittiin, kuva: google

Tutkittiin kaikki sisäelimet, etenkin ne munuaiset, mutta ei onneks löytynyt mitään vikaa. Onneks. En kuitenkaan vielä saanut lähtee kotiin. Verikokeesta oli paljastunut että mulla oli hemoglobiini huolestuttavan alhaalla. Normaali ois 130 vähintään, mutta mulla oli 106.. Hoitaja kuitenki sano mulle ettei kannata huolehtia, koska hoikilla se saattaa olla muutenkin vähän alhasempi... Mutta ei sen sentään noin alhainen pitäis olla. Olin sitten vaan mun huoneessa makoilemassa, ja sain syödä päivällisenkin. Nukuin päivällä aika paljon, kun oli vihdoinkin rauhallista. Multa tultiin taas mittailemaan verenpainetta ja otettiin verikokeita. Hoitaja sano et jos mun hemoglobiini ei oo laskenu enempää nii saan lähtee illalla ehkä jo kotiin. Lääkäri tuli vielä tarkistamaan mut, paineli selkää ja tälleen, ja totes että se on joko vaan saanu tosi kovan tärähdyksen tai sitten siinä on revähdys. Epäili kuitenkin tota jälkimmäistä. Koko tiistain aattelin että joo tottakai mä meen keskiviikkona tunnille, puomeja ja saan vielä mennä Rasmuksella, mutta totuus tuli mua vastaan kun ekaa kertaa koitin yksin päivällä kävellä vessaan, enhän mä pystynyt ees kävelemään, miten mä pystyisin sitten ratsastamaan? Valitettavaa mutta totta, pakkohan se oli sitten perua tunti... Että mua harmitti, mä niin ootin tota tuntia. Illalla pääsin sitten sairaalasta kotiin, mutta pitää ottaa rautakuuri (?) tässä mahd. pian että se hemoglobiini nousis, lisäks sain melko pitkän liikuntakiellon ja vahvat kipulääkkeet. Perjantaina kuitenkin mahdollisuuksien mukaan yritän tulla tunnille kielloista huolimatta.. Ainakin yritän, koska se on korvaus, eikä siitä sitten saa enään korvausta.

olin tossa koneessa niinku koko ajan kiinni.. :D

Pääsin lähtemään sairaalasta joskus ehkä kuuden aikaan illalla. Mulle kuitenkin sanottiin, että kannattaa pitää tota sairaala ranneketta, minkä siis sain sillon niin pari päivää, koska hyvin mahollista että joudun sinne uudestaan, niin sitten on ranneke valmiina, tai jotain tollasta. Mutta kaiken kaikkiaan, mulla oli ihan älyttömän ihanat hoitajat, ja kun olin ekaa kertaa yötä sairaalassa tai vielä yksin, niin ne kyllä teki sen mun olemisen siellä tosi mukavaks. Selvittiin jopa niinkin vähällä kuin revähtänyt alaselkä ja jäätävän kokoinen mustelma vasemmassa kädessä. Tosi huonostihan tossa ois voinut käydä, etenkin sillon alussa kun kaikki lääkärit sano mulle että kannattaa varautua siihen että selkä on murtunut... Tänään lääkäri määräs mut vielä kotiin. Kävin tossa aamupäivällä sellossa hakemassa vihdoinkin sen uuden laturin, ja voi kauhee, kuinka vaikeeta, kivuliasta ja etenkin hidasta toi kävelyo on. Vähän pitää vieläkin ontua oikeeta jalkaa. Istuminenkin on ihan kauheeta, pitää koko ajan koittaa istua hirveen suorassa. Välillä oon myös pitänyt sellasta selkätukea. Selkää pitäis nyt venytellä ja hieroo, että paranis.. Ens viikon loppupuolella saan varmaan jo alkaa vähitellen liikkua, tehä kävelylenkkejä ja tällasta rauhallista, riippuu sitten ihan tosta selästä. Mutta tosi heikossa kunnossa oon nyt, mul ei oo ikinä ollu mitään kunnon selkäkipuja, en ois ikinä arvannu että ne voi tuntua näin hirveeltä. Loppujen lopuks selvisin yhellä röntgen käynnillä, yhellä ultra käynnillä, viidellä verikokeella, ja mitäköhän niitä vielä oli.. Aika paljon kokeita ja testejä.

Ja kaikki tää vaan sen takia, että piti kuvata joku
haastevideo ja olla turhan uhkarohkee en ajatellut

loppuun asti mitä vois käydä. Mun ois pitänyt tietää että Rudolf ei oo mikään

paras hevonen tollaseen ilman kamoja pelleilyyn.

Tässä sitä nyt sitten kärsii koko kroppa tyhmästä päästä.
Ps. saatiin me se haaste onneks kuvattua ;)

mulla nyt ei oikeen näitä kuvia oo...